Höhö!

Älä peljästy! Se on vaan mää. Komia miäs tässä oikealla. Väinö. Mulla on pikkunen puhelin jemmassa yhen kiven alla ja kirjoottelen täällä kaviolla ihan salaa. Hirmusisko torkkuu nyt katoksessa pikkulikan kanssa eikä tajua mitään.

Kyllä mää silloin peljästyin itte kamalasti, kun näin ton hirmusiskon eka kerran. Mää vietin ennen tosimiähen elämää muitten poikariiviöitten kanssa. Me joskus ralliteltiin pitkin pihattoa niin että hiakka pöllys. Sitten yhtenä päivänä mua ei vietykään sinne alas. Mää meninkin outoon tarhaan syömään heinää – tai niin mää luulin – mutta siellä olikin jo joku. Se oli niin maan perusteellisen iso emäntä. Pää kaks kertaa suurempi kun mulla, maha kun tynnyri ja karmeen kokoset monot. En mää ollut osannut uneksiakaan sellasesta, edes painajaisissa. Tanner tömähteli kun se asteli mun lua. Se kattos mua nenänvarttaan pitkin kun jotakin itikkaa. Sitten se nuuskutti mun kaulaa ja mun polvet vallan tutisi. Mää olin ihan varma, että nyt tuloo noutaja. Tommonen syä varmaan lounaaksi piäniä ruunia. Mut ei se syänykkää. Alko vaa pureksia heinää ja näytti pualen metrin pitusilla korvillansa että pysy jätkä loitommalla.

No sit mää jäin asumaan sen kanssa. Mää tykkään siitä kovasti, vaikkei tää niin helppoa aina oo. Välillä se on mulle niin kiukkunen kun mikäkin justiina, vaikken mää mitään tee. Ihan kun ei hengittääkään sais. Silloin mää hiippailen loitommalle ja jätän sen hapantumaan ittekseen. On se muutenkin vähän outo. Partakin sillä kasvaa ja se jua kaljaa. Tässä on kuulkaa ruunan miähisyys koetteilla.

Joskus kun me ollaan tallissa meidän omissa kopeissa, minuun menee piäni piru ja mää kuumotan sitä kiusallani. Mää sanon sille vaikka että riisu ny noi lumikenkäs kun sisällä ollaan hähähää. Sellanen saa sen ihan sekasin, niin hirviän turhamainen kun on. Se tykkää kaikesta paapomisesta ja äitee joutuu joka päivä ainaki tunnin hoitaa sen kauneutta ja toisen tunnin sen tissejä. Käsittämätöntä. Mää hoiran ihan itte minun karvat mutalammikossa ja mun vehkeeseen tarvi ainakaan koskea…

Tähä meirän piäneen perheeseen kuuluu siis myös pikkulikka. Siitä mää tykkään kanssa kovasti. Pari vuotta sitten, kun se oli ihan pikkunen hiirulainen, me leikittiin vallan kamalasti. Mää nuarruin ainakin viistoista vuotta, kun me vilistettiin pitkin niittyjä. Nyt se on kasvanut hianoksi nuareksi neidiksi, eikä me enää sillain riahuta, mutta hyviä kavereita me ollaan. Se on mulle aina ystävällinen ja sen seurassa mää voin olla oma itteni.

Hyvät kaverit on muuten tosi tärkee juttu. Joskus kauan sitten mää olin ihan yksin. Sanoivat, että olin vaaraksi ittelleni ja muille ja oli siksi parempi, että mää asun yksin. Me oltiin kaikki niinku urheilijoita ja juostiin kilpaa kärryt perässä. Ei uskallettu riskeerata, että olisin satuttanu omat jalat tai jonkun toisen. No, sitten mää möyrin ittekseni pitkin puskia ja kun reenaamaan piti lähteä, mää olin ihan mudassa ja tukka seisoi takiaisista pystyssä. Nyt en oo enää niin villi. Toi hirmusisko tekee musta vissiin vähän pehmon.

T. Väinö

IMG_2513

Hei sisko, sulla on parta ja kainalokarvat ajamatta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s