Rakkauesta lajiin

Viime viikonloppuna Turussa oli isot kinkerit kun juastiin Kuninkuusravit. Mää vaklasin tuloksia minun kännykästä. Siuntion komea kolli Köppinen tuli hianosti kakkoseksi kun Vitter voitti ravikuninkuuen. Tyttöjen sarjan voitti Saaga S. Mää kattelin sitä vähän sillä silmällä, kun on aika nätti likka… Mutta montéssa mentiin vallan kamalaa kyytiä kun tuli ihan maailmanennätysaika! Uljas ruuna (tiätysti) Baletin Salama veti sadan metrin kaulan muihin ja himmaili maaliin ennätysajassa 22,6. Sano, että olis mennyt viäläkin lujempaa, jos joku ois pysyny matkassa kirittämässä. Kyllä on ollu hiano juoksu. Onnee vaan kaikille voittajille ja mukanaolijoilleki.

Minun kasvattaja on juarunnu äiteelle, että kun olin nuar poika mää menin ihan villiksi kun minun perään laitettiin kärryt. Sora vaan pöllys kun pöhötin pitkin hiakkatietä ja vedin kärryt kumoonkin pari kertaa. No siitä mää pikkuhiljaa opin ja alettiin pysyä pystyssä. Minulla kisasi yleensä sama tuttu kuski, mutta välillä kärryihin hyppäsi joku vieras. Ne oli kuulemma aina ihan kummissaan, että miten näin pikkunen ruuna vetää niin lujaa kun meinaa ranteet mennä vallan poikki.

Ny mää en enää juokse kärryjen kanssa. Mää oon yhäki miälessäni Vermossa ja tuppaan menemään liian kovaa. Me ajeltiin ennen vähän täällä minun kotiteillä. Iskä sai aina pidellä mua lujasti, mutta sitten jos ei näkynyt autoja, mää sain juasta yhen suaran sitä vauhtia kun itte halusin. Mun enkka siinä on 57 km/h. Harmittaa kun jäi alle kuuenkympin.

Äiteelle mää on antanu monté-kyytiä mettässä hähä. No kun peuroja tuli ja mua jännitti kamalasti, niin aattelin että pelastan meijät ja juoksen täysillä kotiin. Äitee ei ollu kuitenkaan samaa miältä… mut tehtiin me ehkä kävelyn maailmanennätys. Oon ripsakka poika laittaa kaviota toisen etee.

Kun se istu minun selässä, me ei käytetty koskaan kuolaimia, ettei minulle tule kärrymuistot liikaa mieleen. Lähinnä me opeteltiin vaan kävelee ympyröitä, kun mää kuulemma liikun kun kännissä. Hoipertelen ja huojun, että ihan kun humalaisella ratsastais. Mut enhän mää kaljaakaan jua, toisin kun hirmusisko.

No sitten me tultiin siihen tulokseen, että antaa olla. Minun selkä on aina välillä kipiä ja oikein voinu tietää että milloin mää oon kipiä ja milloin mua vaan jurppii. Mää saan välillä sähköhoitoa ja hiarontaa ja siitä mää tykkään kamalasti. Yks fyssaritäti sano kerran, että mua ei todellakaan vaivaa vanhoille ravureille tyypillinen jäykkyys – mitä sitten ikinä tarkottaakaan. Mun ongelma on etten mää hallitte kehoani. Mää kun venyttelen, niin oon kun letku-ukko. Jalat taipuu minne sattuu.

Tää notkeus on vissiin pelastanu mut, kun mää joskus aina kaatuan. Innostun välillä kovasti ja mun jalat menee sekasin, kun unohan missä järjestyksessä ne kuuluu laittaa maahan. Tänäänkin hyppäsin ainaki metrin korkusen rodeopompun. Kaveri hyppäs kentällä esteitä ja mää näytin, että kyllä täältäki lähtee… Kerran kun juaksin kovaa mää kompastuin ja tein kokonaisen kuperkeikan. Tallitäti näki sen ja luuli että nyt toi kualee. Mut en mää mitään kuallu. Nousin ylös, ravistin pölyt ja jatkoin matkaa. Äitee löysi minun ohimosta vaan piänen raamun. Se sanoo mulle aina että älä kaatua. Joku päivä se varmaan laittaa mulle apupyörät.

Yks piän ravurin ikä sitte, tammikuussa 2001, oli jännä päivä minun elämässä. Silloin mää juoksin Ruattin Solvallassa asti (hei, kuvitelkaa mua nyt matkustamassa ulkomaille…) ja minua ohjasti ihan itte Jorma Kontio. Siällä oli niin kovia menijöitä ettei me mitään voitettu, tultiin vasta kuuenneksi ja tianattiin 344 euroo. Mää mitään isoja rahoja tianannu mun kilpauralla muutenkaan. Niillä radoilla käytiin enemmän rakkauesta lajiin.

T. Väinö

FB_IMG_1470322160618

Kilpajuoksun jälkeen mää oon reenannu kehonrakennusta.

Ps. Ai niin, mää on Facebookissaki.

Höhö!

Älä peljästy! Se on vaan mää. Komia miäs tässä oikealla. Väinö. Mulla on pikkunen puhelin jemmassa yhen kiven alla ja kirjoottelen täällä kaviolla ihan salaa. Hirmusisko torkkuu nyt katoksessa pikkulikan kanssa eikä tajua mitään.

Kyllä mää silloin peljästyin itte kamalasti, kun näin ton hirmusiskon eka kerran. Mää vietin ennen tosimiähen elämää muitten poikariiviöitten kanssa. Me joskus ralliteltiin pitkin pihattoa niin että hiakka pöllys. Sitten yhtenä päivänä mua ei vietykään sinne alas. Mää meninkin outoon tarhaan syömään heinää – tai niin mää luulin – mutta siellä olikin jo joku. Se oli niin maan perusteellisen iso emäntä. Pää kaks kertaa suurempi kun mulla, maha kun tynnyri ja karmeen kokoset monot. En mää ollut osannut uneksiakaan sellasesta, edes painajaisissa. Tanner tömähteli kun se asteli mun lua. Se kattos mua nenänvarttaan pitkin kun jotakin itikkaa. Sitten se nuuskutti mun kaulaa ja mun polvet vallan tutisi. Mää olin ihan varma, että nyt tuloo noutaja. Tommonen syä varmaan lounaaksi piäniä ruunia. Mut ei se syänykkää. Alko vaa pureksia heinää ja näytti pualen metrin pitusilla korvillansa että pysy jätkä loitommalla.

No sit mää jäin asumaan sen kanssa. Mää tykkään siitä kovasti, vaikkei tää niin helppoa aina oo. Välillä se on mulle niin kiukkunen kun mikäkin justiina, vaikken mää mitään tee. Ihan kun ei hengittääkään sais. Silloin mää hiippailen loitommalle ja jätän sen hapantumaan ittekseen. On se muutenkin vähän outo. Partakin sillä kasvaa ja se jua kaljaa. Tässä on kuulkaa ruunan miähisyys koetteilla.

Joskus kun me ollaan tallissa meidän omissa kopeissa, minuun menee piäni piru ja mää kuumotan sitä kiusallani. Mää sanon sille vaikka että riisu ny noi lumikenkäs kun sisällä ollaan hähähää. Sellanen saa sen ihan sekasin, niin hirviän turhamainen kun on. Se tykkää kaikesta paapomisesta ja äitee joutuu joka päivä ainaki tunnin hoitaa sen kauneutta ja toisen tunnin sen tissejä. Käsittämätöntä. Mää hoiran ihan itte minun karvat mutalammikossa ja mun vehkeeseen tarvi ainakaan koskea…

Tähä meirän piäneen perheeseen kuuluu siis myös pikkulikka. Siitä mää tykkään kanssa kovasti. Pari vuotta sitten, kun se oli ihan pikkunen hiirulainen, me leikittiin vallan kamalasti. Mää nuarruin ainakin viistoista vuotta, kun me vilistettiin pitkin niittyjä. Nyt se on kasvanut hianoksi nuareksi neidiksi, eikä me enää sillain riahuta, mutta hyviä kavereita me ollaan. Se on mulle aina ystävällinen ja sen seurassa mää voin olla oma itteni.

Hyvät kaverit on muuten tosi tärkee juttu. Joskus kauan sitten mää olin ihan yksin. Sanoivat, että olin vaaraksi ittelleni ja muille ja oli siksi parempi, että mää asun yksin. Me oltiin kaikki niinku urheilijoita ja juostiin kilpaa kärryt perässä. Ei uskallettu riskeerata, että olisin satuttanu omat jalat tai jonkun toisen. No, sitten mää möyrin ittekseni pitkin puskia ja kun reenaamaan piti lähteä, mää olin ihan mudassa ja tukka seisoi takiaisista pystyssä. Nyt en oo enää niin villi. Toi hirmusisko tekee musta vissiin vähän pehmon.

T. Väinö

IMG_2513

Hei sisko, sulla on parta ja kainalokarvat ajamatta.

Täysin epätieteellinen tutkimus hevosista

Aika: 7 vuorokautta

Menetelmä: pihalla haahuilu ja ikkunasta vakoilu

Kohde: pieni heppaperhe – kylmäverinen madame, lämminverinen papparainen ja pikkuneiti

Tutkimuskysymys: ”Mutta mitähän hepat tekee?”

Löydökset

Rutiinit ovat tärkeitä, mutta niiden rikkominen virkistää. Omat rutiinit (ja tarha ja karsina ja elämänrytmi) ovat tärkeitä, mutta kyllä pieni vaihtelu piristää. Uuden tarhan jännissä hajuissa on paljon tutkittavaa ja tilapäinen muutto mäen toiselle puolen voi olla seikkailu.

Hevonen liikkuu luonnostaan. Ainakin vähän. Suuri tarha vaihtelevine korkeuksineen tarjoaa monta otollista paikkaa syödä, levätä tai muuten vain hengailla sään ja vuorokauden vaihtelun mukaan. Ja siinä välillä voi ottaa pienet verryttelyravit kaverin kanssa. Liikkumisen ajankohtaan vaikuttaa suuresti lämpötila ja sää ylipäätään. Kuumana päivänä torkutellaan paikoillaan, kun syöminen ja jaloittelu ajoittuvat yön viileisiin tunteihin.

Varjoa, pliis. Lähes poikkeuksetta hepat hakeutuvat aurinkoisella säällä varjoon. Suotuisaan seisoskelukohtaan vaikuttaa myös ötököiden määrä. Puiden tai katoksen suojissa paarmoja ja muita kiusaajia pörrää vähemmän.

Shhh, hepat nukkuu nyt. Jos sää ei vaikuta nukkumisrytmiin, unta kertyy monissa pienissä jaksoissa pitkin päivää. Valtaosa nukkumisesta tapahtuu seisaallaan, mutta köllähtämisiäkin esiintyy.

Kolea kesä, paras kesä. Kaunein kesäpäivä saattaa olla hepoille se kurjin. Vaikka tuulisikin reipppasti, auringon porottaessa siniseltä taivaalta käyvät ötökät päälle erityisen hanakasti. Eikä yksi myrkytys riitä – tarvitaan kaksi tehokasta suojauskertaa, jotta öttiäiset pysyvät aisoissa. Ainakin, jos kiusaajat ovat jättiampiaisia.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Pienen perheen kanssa on voinut perehtyä mallioppimisen jaloon taitoon. Täti syö ruohoa, pieni syö ruohoa. Täti syö koivunoksia, pieni syö koivunoksia. Täti juo, pieni juo. Täti piehtaroi, pieni piehtaroi. Täti nukkuu, pieni nukkuu. Täti kakkaa, pieni kakkaa. Näin ison hevosen elämää opiskellaan.

Oma koti kullan kallis. Niin jännää kuin reissussa onkin, omaan kotiin on ihana palata. Voi sitä riemun määrää, kun pääsee taas omaan karsinaan, omaan tarhaan ja omaan mutalammikkoon…

Eli ei hepat paljon mitään ”tee”. Jos nyt mitään voimisteluliikkeitä tai sukankutomista niiltä odotinkaan. Papparaisen alkujännityksen hälvettyä muotoutui hyvin samanlaisena toistuva päivärytmi. Aurinkoisena päivänä nukuttiin ja illalla aktivoiduttiin, kun taas pilvisenä päivänä kuljeskeltiin enemmän ruokailun lomassa ja katseltiin maisemiakin. Kaikkein kuumimman päivän hepat torkkuivat hedelmäpuiden alla kahden tehokkaan karkotteidenlevityskerran turvin. Illan tullen helpotus oli silminnähtävää, kun ne reippain askelin suuntasivat alaniitylle aterioimaan. Isoin yllätys oli torkkumisen määrä. Erityisesti madame osoittautui varsinaiseksi nukkumaijaksi (kaljasieppouden lisäksi). Vähän väliä se möllötteli mielikohdassaan aidan vieressä. Papparainen ja pikkuneiti haukkailivat yhdessä heinää ja päästelivät pieniä ravipyrähdyksiä, kunnes asettuivat omiin asemiinsa pikkuneiti madamen pepun tuntumaan ja papparainen laitsan toiselle laidalle. Aika mukavan oloista on hevon elämä.

cropped-wdsc_0887.jpg

Lepohetki.

wIMG_4860

Viksu papparainen yhdistää lepäilyn ja ruokailun. Näytti siltä, että hän oli merkinnyt lempikohtansa kakkaamalla kehän sen ympärille.

wIMG_4732

Pientä päiväharakointia.

Lisää kuvia ks. Kesätunnelmissa ja tarinaa ks. Kolea kesä, paras kesä.