Trail ride myrskyn silmään

Teksti on jatkoa juttuun Varokaa biisoneita. Muistelen näissä Montanan ja Wyomingin valloitustamme kesällä 2013.

* * *

Parkkeerasimme vuokra-auton mökin pihaan. Vaikka päivän ajoreitti oli kulkenut mitä komeampia maisemia ihaillen halki Montanan osavaltion ja Yellowstonen kansallispuiston, oli helpottavaa päästä perille seuraavaan majapaikkaan Wyomingiin, ilta-aterian ja kuuman suihkun äärelle. Mökkikin oli sisustettu todelliseen cowboy-tyyliin, joten mikäs sen mukavampaa.

20130729_084859

Tutustuttuamme paikkaan tarkemmin aloin oivaltaa, että nimestään ja hauskannäköisistä nettisivuistaan huolimatta Bill Cody Ranch muistutti enemmän lomamökkimajoitusta, kuin oikeaa ranchia. Mökeissä, ravintolassa, palvelussa tai missään muussakaan ei ollut moitittavaa, pikemminkin päinvastoin, mutta varsinaista ”ranch-elämystä” – mitä ikinä siltä odotinkaan – täällä ei koettaisi. Ahdistuin hiukan lisää, kun näin, miten kapean solan toisessa puoliskossa sijaitseviin aitauksiin oli tungettu lähes sata hevosta.

20130728_175845

Ahtaista oloista huolimatta hevoset vaikuttivat pääpiirteissään hyvinvoivilta. Ruoka-aika oli ohi, ja osa etsiskeli viimeisiä heinänkorsia syöttökaukaloista, osa torkkui pienissä porukoissa.

20130728_175719

Opin myöhemmin miten paikan bisnes on rakennettu ja millainen rooli hevosilla siinä on. Hevoset eivät ole mökkikylän omistuksessa, vaan niitä vuokrataan erilliseltä yrittäjältä. Kivenheiton päässä Yellowstonen itäisestä sisäänkäynnistä sijaitseva ranchi saa talvisin niin paksun lumipeitteen, ettei teitä edes yritetä aurata. Turistikauden loppuessa koko paikka laitetaan kiinni ja hevoset kuljetetaan laidunlomalle leppoisemmille leveysasteille. Myös lomamökit omistava pariskunta pakkaa talven tullen kapsäkkinsä ja muuttaa kotiinsa Texasiin, kunnes he jälleen aikaisin keväällä saapuvat laittamaan paikkoja kuntoon seuraavaa kautta varten. Työntekijät ovat enimmäkseen opiskelijoita, jotka ovat tilalla kesätöissä. Tämä toimintakonsepti on ilmeisesti sangen yleinen.

No ranchilla oltiin ja trail ridelle oli tarkoitus lähteä, joten varasimme puolen päivän retken. Aiemman ratsastusretken perusteella (ks. Varokaa biisoneita) tiesimme jo suurin piirtein mitä tuleman pitää. Tai luulimme tietävämme.

Retkipäivän koittaessa pihalle kerääntyi nelisentoista matkaan lähtijää: pari perhettä, me ja pari opasta. Toivoin hepaksi tukevaa belgialaisristeytystä, joita tilalla oli useita, mutta sain jälleen perinteisemmän pitkäkoiven.

WP_20130730_001

Aurinko paistoi ja lämpötila nousi +25 asteen tietämille. Riisuin pitkähihaisen paidan pois, kun tuli todella kuuma. Ratsastimme kuivuudesta pölisevän ruohoaukean halki, kunnes saavuimme metsänreunaan. Yhtäkkiä polku alkoi nousta. Ja nousta. Ja nousta.

Kun polku nousi yhä jyrkemmässä kulmassa, hevoset ponnistelivat pahimmista kohdista loikaten. Omatkaan ratsastustaitoni eivät järin kukkeat ole, ja saatoin vain kuvitella, mitä muiden ratsastajien päässä liikkui. Reittivalinta vaikutti jokseenkin haastavalta, kun matkassa oli kaksi täysin ratsastustaidotonta perhettä. Lapsista nuorimmat olivat ehkä kymmenen vuoden ikäisiä, mutta heidän hevosensa kantoivat keveintä lastia. En voinut olla säälimättä isokokoisten aikuisten hevosia, jotka tuntitolkulla urhoollisesti ponnistellen kipusivat ylös rinnettä.

WP_20130730_002_p

Poden lievää korkeanpaikankammoa ja rinteen yhä jyrkentyessä aloin aprikoida erilaisia mahdollisuuksia. Päädyin tulokseen, että polun viereltä alaspäin viettävä pudotus on pienempi paha, sillä siinä kasvaa sentään puita. Jos liukastuisimme, puunrungot ennen pitkää pysäyttäisivät vierimisen. Huomattavasti ikävämpi tilanne syntyisi, jos joku hevosista päättäisi karata ruodusta ja sännätä paikoitellen muutaman metrin päässä häämöttävän kielekkeen yli – mistä voisi seurata jopa kymmenien metrien vapaa pudotus… Yritin keskittää katseeni nousevaan polkuun ja sen pinnanmuotoihin, jotta saatoin auttaa ratsuani sen minkä kykenin.

WP_20130730_005

Jyrkimpien rinteiden jäädessä taa, Kalliovuoret siinsivät horisontissa yhä uljaampina. Huokaisin helpotuksesta. Nyt oli varmasti pahimmasta kohdasta selvitty. Mikäs näistä maisemista oli nauttiessa hepokatin selässä.

WP_20130730_004

Ihan vaivihkaa taivas alkoi tummentua. Aurinko paistoi, mutta vuorten takaa nousi yhä tummempia pilviä. Saavutimme juuri silloin puurajan ja jatkoimme matkaa kivisellä harjanteella.

WP_20130730_003

Tämän jälkeen kuvia ei ole. Auringonpaiste katosi hetkessä ja tummat pilvet vyöryivät yllemme. Salama sinkoilivat, ukkonen paukkui. Taivas aukeni – alkoi kaatosade. Yhtäkkiä lämpötila putosi lähelle nollaa ja vesisade muuttui sormenpäänkokoisiksi rakeiksi.

Heti kun kykenimme, hyppäsimme alas hevosten selästä. Ne kerääntyivät tiiviiksi ryhmäksi. Emme voineet tehdä mitään muuta puuttomalla vuoren laella, kuin yrittää suojautua hevosten taakse. Painauduin vasten ratsuani ja yritin löytää sen kyljestä edes jonkinlaisen tuulensuojan. Sinnittelin yhä t-paidassa, sillä järkeilin vyötärölle rullaksi kietomani pitkähihaisen säilyvän siinä kuivempana. Sateen loputtua voisin pukea päälle edes suurin piirtein kuivan paidan. Sinihuulinen lapsi kirkui äidilleen parin metrin päässä ”I wanna go hooome!”.

Kun myrsky taukosi, opas soitti satelliittipuhelimella alas ranchille. Sieltä kerrottiin, että tutkassa näkyi vielä toinen ”isku”. Talutimme vikkelästi hevoset alas kohti ensimmäistä metsikköä. Juuri kun oppaat olivat ehtineet sitoa hevoset puihin ja retkeilijät etsiä jonkinlaisen suojan näreiden alta, alkoi rytinä uudelleen. Vanhemmat pitivät yllä reipasta tunnelmaa laulamalla ja kertomalla lapsille vitsejä.

Lopulta luonnonnäytelmä oli ohi, pilvet repesivät ja aurinko alkoi paistaa. Opas ilmoitti, että nyt olisi kaksi vaihtoehtoa: joko ratsastamme ylös näköalapaikalle syömään retken hintaan kuuluvan eväslounaan tai sitten lähdemme takaisin ranchille ja syömme lounaan siellä. Vilkaisin sinihuulisia, itkua tihrustavia lapsia ja vastasin, että meidän puolestamme voitaisiin lähteä takaisin.

Olin koko retken ajan elätellyt toivetta, että ratsastamamme reitti olisi roundtrip, emmekä laskeutuisi ylös nousemaamme polkua. Eihän sitä edes voisi laskeutua… Turha toivo. Lähdimme takaisin samaa tietä.

Oppaat huutelivat: ”Älkää edes yrittäkö ohjata, hevoset tuntevat kyllä reitin!”. Keskityin nojaamaan taaksepäin ja myötäilemään hevosen liikkeitä, kun se liukasteli alas kaatosateen hakkaamaa polkua. Ja laitoin välillä silmät kiinni, kun jyrkkänä putoava rinne muuttui haasteelliseksi tuijotettavaksi.

Ylittäessämme jälleen ruohoaukeaa jopa minä tunsin vastustamatonta tarvetta karata jonosta ja kannustaa hevonen laukkaan… Pääsimme perille märkinä, mutta vahingoittumattomina.

Ei ole kovin montaa kertaa kuuma suihku tuntunut ja punaviini maistunut paremmalta, kuin tämän seikkailun jälkeen.

* * *

Lähistöllä sijaitseva historiallinen Codyn kaupunki tarjosi turisteille paljon virikkeitä villin lännen pyssysankariesityksistä rodeoon ja oikeasti hyvin toteutetusta Buffalo Bill -museosta satulakauppoihin. Mukaan tarttui mm. tumma länkkärimme ja pahvilaatikollinen muutakin härpäkettä.

20130730_163102

Kaupungin itäpuolelta alkoi autiomaa, johon ajoimme kuvaamaan villihevoslaumaa. Wyomingissa on sittemmin tehty mittava ”puhdistusoperaatio”, jossa valtaosa hevosista on pyydystetty ja osa kesytetty myyntiä varten, osa toimitettu Kanadaan tai Meksikoon teuraaksi. Tämä hevoslama on yhä tallella, kiitos suojelutoimien. Kuvia kauniista hevosista tuli räpsittyä jonkin verran, joten laitan joskus niistä erillisen postauksen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Raitiotie peltojen ylle Helsingissä?

Blogasin tammikuussa Tuomarinkylän ratsastuskeskuksen haastavasta tilanteesta ks. Käärme paratiisissa. Päätin palata aiheeseen, sillä se on saamassa yhä omituisempia piirteitä.

Helsingissä on siis laadittu yleiskaavaluonnos, jonka mukaan mm. noin 30 hehtaaria Tuomarinkylän pelto- ja metsäalueista jyrättäisiin lähiörakentamiseen ja raideliikenteelle.

Mikäli suunnitelma toteutuu nyt esitetyssä laajuudessa, hevosharrastajien käyttöön jäisi kutakuinkin ratsastuskeskuksen pihapiiri ja alueen edelleenkehittäminen vaarantuisi. On sanomattakin selvää mitä tämä tarkoittaa niin ratsastamaan saapuvien harrastajien ja hevosenomistajien, kuin alueeseen miljoonia euroja satsanneiden yrittäjienkin näkökulmasta.

Yksi tunteita kuumentanut yksityiskohta yleiskaavaluonnoksessa on Tuomarinkylän peltojen halkominen raitioliikenteellä.

Mittava asuinrakentaminen edellyttäisi luonnollisesti julkisten kulkuyhteyksien parantamista. Tänään julkaistun Ylen uutisen mukaan ratkaisuksi asiaan suunnitellaan ilmaan rakennettavaa raitiotietä. Ote uutisesta:

”Pikaraitiovaunuille tulisi Vantaanjoen yli silta Pukinmäenkaarelta kohti Tuomarinkylää. Kaavaluonnoksessa kiskot on tarkoitus nostaa pari metriä maanpinnan yläpuolelle, jolloin ulkoilijat ja ratsastajat voisivat mennä kiskojen ali. Ilmasilta-tyyppisen rakennelman olisi tarkoitus jatkua mahdollisesti jonkin matkaa ainakin Vantaanjoen toiselle puolelle suojellulle Lystikukkulalle.”

havainnekuva

En voinut mieltäni malttaa – minun oli pakko rakentaa pieni havainnekuva suunnitelmasta. Anteeksi PRO Tuomarinkylä -liike, lainasin netistä kuvan alaosaksi yhden teidän valokuvistanne. Sen yläosaan on yhdistetty niin ikään netistä lainattu kuva ilmaraitiotiestä, joka alkuperäisessä kuvassa kulkee joen yllä.

Jokainen koskaan hevosen selässä istunut henkilö tietää, että leikkimielisen havainnekuvani esittämä tilanne on sula mahdottomuus.

Korvaani särähtää myös tuo ”parin metrin” korkeus maanpinnasta. Kun istun Hertan selässä, oma pääni huitelee noin 2,8 metrin korkeudessa. Kuinkahan monta kymmentä metriä tarvittaisiin turvaväliä, jotta alta ratsastaminen olisi edes suurin piirtein mahdollista.

Montaa mieltä voi olla myös siitä, miten paljon vähemmän ilmaraitiotien rakentaminen pilaa maalaismaisemaa verrattuna maassa kulkeviin kiskoihin.

Ylen uutinen jatkuu Helsingin kaupungin vastauksella, että mahdollisessa raitiotiessä on kyse vasta hyvin alustavasta kaavailusta:

”Mitään päätöstä siitä, että raitiotie ylipäätään tulisi Tuomarinkylään tai mistä rata kulkisi, ei ole olemassa. Ainoastaan bussiyhteys on varma, tunnelia Jokeri 2 -linjaa varten rakennetaan jo. Asukastilaisuudessa esitelty maankäyttötutkielma on vain alustava eikä vielä julkinen, sanoo arkkitehti Tapani Rauramo. Rauramo huomauttaa, että pääidea on ollut luonnostella sitä, mille alueille Tuomarinkylässä voisi rakentaa uusia asuntoja. Helsingin uusi yleiskaavaluonnos on ollut nähtävillä tammi-helmikuussa. Korjattua luonnosta käsitellään kaavoituslautakunnassa mahdollisesti kevään aikana.”

Henkilökohtaisesti minun on vaikea ymmärtää sitä, miten paljon resursseja käytetään sellaisten suunnitelmien laatimiseen, jotka jo perusteiltaan rikkovat aiempia sopimuksia ja voimassa olevia lakipykäliä vastaan.

PRO Tuomarinkylä -ryhmän kannanotossa (pdf) on listattu yhteensä 12 perustelua, joiden vuoksi yleiskaavaluonnosta ei tulisi saattaa voimaan. Perustelujen mukaan yleiskaavaluonnos rikkoo useita lakipykäliä ja aiemmin tehtyjä sopimuksia, luontoarvoista puhumattakaan: se on myös vuonna 2013 vahvistetun asemakaavan vastainen ja ristiriidassa maankäyttö- ja rakennuslain sekä voimassa olevan yleiskaavan kanssa.

Helsingin uudessa yleiskaavaluonnoksessa esitetään myös kaupunkibulevardien rakentamista: nykyiset kaupungin sisääntulotiet muutettaisiin moottoriteistä kaupunkibulevardeiksi, joiden varrelle mahtuisi lisärakentamista. Suunnitelma perustuu hypoteettiseen tilanteeseen, jossa kaupunki kasvaa noin neljännesmiljoonalla asukkaalla vuoteen 2050 mennessä.

Pari päivää sitten julkaistussa Helsingin Sanomien uutisessa Uudenmaan Ely-keskus arvostelee suunnitelmaa:

Ely-keskus kritisoi kaupungin suunnitelmia siitä, ettei bulevardien vaikutusta seudulliseen liikennejärjestelmään ole arvioitu. Keskus edellyttää selvityksen tekemistä. – Arvioimme nyt mitä on tarpeen tehdä. Varmaan liikenneselvitysten näkökulmaa täytyy laajentaa seudulliseen, toteaa Helsingin yleiskaavapäällikkö Rikhard Manninen kaupunkisuunnitteluvirastosta.”

Voin vain toivottaa tervetulleeksi tutustumaan paikanpäälle nykyisiin sisääntuloteihin ruuhka-aikoina. Jos liikenne yhtään enempää hidastuu, se ei liiku lainkaan.

Tämän tyyppinen rakentaminen avaisi ilman muuta uusia mahdollisuuksia kaupungin kehittämiseen ja näyttää eittämättä havainnekuvissa jopa hauskalta, mutta vaikutuksia seudulliseen liikenteeseen ei mitenkään voi jättää huomiotta.

Matkustaisin erittäin mielelläni nykyisen bussin sijasta junalla tai vaikka metrolla Helsinkiin töihin, kunhan jäissä oleva rataliikenteen laajentaminen voitaisiin toteuttaa. Matka Lohjalta Helsingin keskustaan kestää ruuhka-aikaan bussilla 1,5 tuntia, kun junalla matka-ajaksi on arvioitu 30 minuuttia.

Tietysti voi miettiä, kuka enää ylipäätään haluaisi asua Helsingissä, jos näin hyvät liikenneyhteydet olisivat olemassa.

Milloin hevonen muuttuu hyödykkeeksi?

Netissä keskustelua ja kirpeääkin kommentointia on herättänyt Pornaisissa pari päivää sitten videoitu valmennussessio, jossa hevoselle opetetaan kovakouraisesti piaffia. Jos et ole vielä nähnyt videota, sen voi katsoa tästä.

Valmennustilaisuuden järjestänyt Master Dressage Oy ilmoittaa Facebook-sivullaan: ”Pahoittelemme sitä, että valmennusmenetelmä ei ollut kaikkien ratsukoiden kohdalla hevosen ikään ja koulutusasteeseen soveltuva, mikä johti ylilyönteihin ja tuomittavien keinojen käyttöön valmentajan taholta.”

Suomen Ratsastajainliitto on niin ikään tiedottanut ryhtyvänsä selvittämään tapausta ja mahdollisia jatkotoimenpiteitä. Ratsastajainliitto korostaa nettisivuillaan, että hevosen hyvinvointi on liiton perusarvo ja kaiken toiminnan tulee tapahtua siihen perustuen.

Tunne hevonen -blogissa hevostenkouluttaja ja ratsastuksenopettaja Minna Lindström ottaa kohuvideoon vahvasti kantaa. ”Valmentajakoulutuksessa kerrotaan kyllä, miten tärkeä on oikea istunta ja valmennussuunnitelma ja kilpailusääntöjen ulkoa opettelu. Kerrotaan urheilijan psyykkisestä valmennuksesta ja hevosen kunnon rakentamisesta, kilpailukäyttäytymiseen. MUTTA, missään vaiheessa ei puhuta siitä, miten hevonen oppii. Se taitaa olla liian vaikeaa omaksua ja ymmärtää, että hevonen on ajatteleva, tunteva eläin, joka selkeästi oppii nopeammin kuin ihminen”, hän kirjoittaa.

Oman, sangen köykäisen hevosharrastuskokemuksen perusteellakin allekirjoitan täysin Minna Lindströmin näkemyksen hevosen oppimiskyvystä. Me keholtamme kömpelöt ja sanallista viestintää painottavat kaksijalkaiset jäämme kauas jälkeen aistien tehokkaasen käyttöön virittäytyneistä luontokappaleista. Tapa, jolla hevonen tulkitsee ihmisen itsensä tiedostamattomiakin viestejä, on suorastaan aavemainen. Entä se hevosen luoma ”no viimeinkin tajusit, idiootti” -katse, kun ihminen vihdoin oivaltaa, että oudosti käyttäytyvällä hevosella on jokin asia kerrottavanaan.

Yhteinen maailmamme on kuitenkin rakentunut niin, että ihminen vie ja hevonen vikisee. Hevosen omistaja päättää mihin eläintään käyttää, miten sitä kohtelee ja miten kouluttaa.

Koska en itse ole lainkaan tavoitteellinen ratsastuksenharrastaja, saatan vain kuvitella kilpaharrastajan itselleen ja hevoselleen asettamia odotuksia. Mitä vaativammalla tasolla ollaan, sitä kalliimmaksi muodostuvat myös kulut – eikä hyvän kilpahevosen hinta ole niistä vähäisimmästä päästä. Hevonen voi olla rakas ystävä, mutta se voi olla myös kallis investointi, jolla tavoitellaan parempaa menestystä tai pääsyä vaativampaan kilpailuluokkaan.

Tuotannollisia odotuksia liittyy oikeastaan jokaiseen hevoseen, jonka odotetaan ”tienaavan leipänsä” edes jollakin tapaa, esimerkiksi omana ratsuna, raviradoilla tai opetuskäytössä. Toki omistajan satsatessa rahaa hevosen ylläpitokustannuksiin, on kohtuullista odottaa jonkinlaista vastalahjaa, esimerkiksi ystävällisen hörähdyksen tai tädin puskaan kiikuttamisen  muodossa.

Pohdin joskus missä kulkee hyödykkeen raja ja milloin alamme asettaa hevoseen liian suuria odotuksia. Onko Väinö tai Hertta tai ratsastuskoulun ihana Pontus syntynyt tähän maailmaan vain hyödyttääkseen ja miellyttääkseen omistajaansa? Onko luontokappaleen olemassaolon merkitys auttaa ihmistä toteuttamaan haaveitaan tai pärjäämään paremmin? Entä missä määrin hevosten pitäminen on tuotantotaloutta? Ja milloin se muuttuu tehotuotannoksi?

* * *

Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liitto SEY ry:n hevosia koskevassa linjauksessa edellytetään, että hevosen pitäjä kunnioittaa hevosta kokevana ja tuntevana yksilöinä sekä kohtelee hevosta sen mukaisesti. Hevosen hyvinvoinnin peruspilareina ovat:

  1. oikeus hyvään kohteluun sekä positiivisiin tuntemuksiin ja kokemuksiin
  2. oikeus lajinmukaiseen käyttäytymiseen ja sen mahdollistavaan elinympäristöön
  3. oikeus hyvään oloon, terveyteen ja toimintakykyyn.

SEYn linjauksessa otetaan kantaa myös hevosen kouluttamiseen:

”Hevosen koulutuksessa tulee huomioida yksilön ominaisuudet ja oppimiskyky. Koulutustapojen tulee perustua käyttäytymistieteisiin ja positiiviseen vahvistamiseen. Hevosen kohtelussa tulee olla tavoitteena päästä eroon rangaistuksista, pakotteista ja paineen käytöstä. On pidettävä huolta siitä, että esimerkiksi kuolaimia, kannuksia ja monia muita apuvälineitä ei käytetä paineen aiheuttamiseksi hevoselle vaan merkin antoon.”

Katso lisätietoa SEYn lausunnoista ja kannanotoista

Tolkuttomia tarjouksia – älä missaa tilaisuuttasi!

Nyt on tarjolla kaikkea jännittävää. Toimi nopeasti!

MYYDÄÄN

Kiss… ei kun kotitonttu. Onko kotisi kiiltävän puhdas ja vailla romukasoja? Voi kuinka ikävää! Ei hätää, aito kotitonttu piristää arkea. Tämän tonden erikoistaitoihin kuuluu mm. vaatteiden vetäminen kaapeista lattialle, nenänjälkien tekeminen ikkunalaseihin, vessapaperirullien silppuaminen sekä risujen kantaminen sisälle. Ei ole tylsä kaveri.

Pölynimuri. Sen automaattisesti säätyvä varsi takaa yllätyksellisen imurointikokemuksen ja maksimoi hyötyliikunnan: et koskaan voi tietää pysyykö se täydessä mitassaan vai painuuko kasaan. Pitkille ihmisille bonuksena selkää vahvistava kyyryasento! Myydään edullisesti kotitontun ostajalle.

Kännykkä. Haisee vain vähän hevosenkakalle.

Aina väärä olotila. Kun flunssainen olo vihdoin taittuu ja pääsen tallille muutenkin kaikissa ruumiin ja sielun voimissa (Nyt lapset tehdään jumppa!), raahaan perässäni kahdeksansataakiloista yrmynaamaa. Jos kiipeän selkään, hän suo minulle noin vartin ratsastuksen ja vie minut sitten takaisin lähtöpaikkaan (Nyt voisit tulla alas, kiitos). Jälleen tahkoamme kiemuroita ja jälleen huomaan päätyväni kuin magneetin vetämänä selkäänkiipeämistynnyrin viereen. Arvostan kyllä elettä! Huomattavasti kohteliaampaa, kuin alas viskaaminen. Aika korkeakin kun on. Kohtelias on musta höppänäkin: hän ehkäisee juoksutusaikeet seisomalla sylissä. Olen ilmeisesti totaalisen epäuskottava piiskan kanssa: vaikka huutaisin ja huitoisin, hän ei siitä hievahda. Vastalahjaksi äkseeraamisesta saan käsien nuolemisen.

Ja se toinen vaihtoehto: kun olo on nuutunut, voimaton ja kaikin tavoin toistaitoinen, tallilla kiipeää seinille kaksi energiapakkausta. Vetoavien katseiden esittely alkaa autoa parkkeeratessa (Jeeee mutsi tuli! Mä olen tässä! Anna karkki! Mulle!) ja jatkuu vielä, kun peruutan auton pois pihasta (Älä meeeee! Huomiota! Mulle!).

Tämä vuodenaika. No words needed.

OSTETAAN

Vaatteita, jotka eivät kutistu pesussa.

10 cm. Jalkoihin. Vanhemmiten selkärangan pitäisi painua kasaan, mutta minä kun katson peiliin, sieltä näkyy aina vaan lyhentyvät jalat.

Uusi tai erittäin vähän käytetty pää. Tämä alkaa olla loman tarpeessa.