Aito hevoskuiskaaja

”I can’t change the world
baby that’s for sure.
But if you let me girl
I can change yours.
I bet I can change yours.”

Minulle on kehittynyt mitä pahimman luokan korvamato Brad Paisleyn kauniista balladista I can’t change the world. Jos uskallat, voit kuunnella sen tästä.

Ajatuksiani nakertaa lause ”I can’t change the world” – miten niin en voi. Totta kai voin. Jokainen voi.

* * *

Juuri näillä näppäimillä Yle Areenasta poistuu viime syksynä tv:ssä esitetty, useita palkintoja voittanut dokumentti Herkkä Hevosmies. Lähes puolitoistatuntinen elokuva kertoo hevostenkouluttaja Buck Brannamanin tarinan.

Buck Brannaman tunnetaan hellistä koulutusmetodeistaan ja hän on toiminut sekä alkuperäisenä innoittajana että konsulttina Hevoskuiskaaja-elokuvassa. Mitään helppoa elämää Buck ei ole kuitenkaan elänyt.

Perheen äiti kuoli lasten ollessa pieniä ja alkoholisoitunut, väkivaltainen isä hakkasi Buckia ja hänen veljeään. Kerran Buck päätti, että tänä yönä häntä ei piestä. Hän pakeni ulos – miettimättä asiaa ihan loppuun asti. Oli talvi, eikä hänellä ollut riittävästi vaatteita. Takaisin sisään ei voinut enää mennä, koska hakkaaminen olisi ollut kahta pahempaa. Hän kömpi nukkumaan koiran viereen, kopin virkaa tekevään tynnyriin, ja säästyi näin kuoliaaksi jäätymiseltä.

Käänne parempaan tapahtui, kun eräs ulkopuolinen henkilö näki poikien selät; ne olivat ruoskaniskujen arpeuttamat. Pojille etsittiin nopeasti sijaisperhe, joka onneksi osoittautui kaikin tavoin sopivaksi. Siellä hän oppi, että pelottelun ja pakottamisen sijaan hyvä opettaja tukeutuu suvaitsevaisuuteen ja luottamukseen.

L1010189

Hevostenkoulutusuran alku ei ollut helppo, sillä Buck oli niin ujo, ettei voinut katsoa ihmisiä edes silmiin. Koska koulutusnäytösten pitäminen isommalle ihmisjoukolle osoittautui hankalaksi, hän alkoi kouluttaa pienempiä ryhmiä kursseilla. Nyt hän kiertää ympäri Pohjois-Amerikkaa vuosittain kymmenien viikkojen ajan ja pitää koulutusklinikoita apua tarvitseville hevosille ja niiden omistajille.

Dokumentissa Buck sanoo ymmärtävänsä pelokasta hevosta, sillä hän tietää itse mitä kuolemanpelko on. Stressaantuneiden hevosten kasvattaminen on hänen mielestään samanlaista kuin lasten kasvattaminen. Hevoselle ei myöskään voi aina olla sen kaveri, pitää olla sen vanhempi.

L1030279

Jos et ehdi enää katsoa dokkaria Areenasta, katso vaikkapa sen kotisivuilla buckthefilm.com (heti etusivulla) oleva traileri. Silläkin pääsee tunnelmaan.

* * *

Ps. Lisää Brad Paisleyn musiikkia voi kuunnella tästä. Ja katsominenkin on aika mukavaa.

brad

Ihmiskuiskaajan pauloissa

Väinön saapuessa meille hevosenlukutaitoni oli lapsenkengissä. Eikä Väinö ollut harjoitustuskaverina helpoimmasta päästä. Ovelana poikana se testasi meihin kaikki temppunsa, hivuttaen itselleen oikeuksia sentti sentiltä, kunnes typerä ihminen havahtui, että hetkinen, mitäs tuo käytös merkitseekään.

Jälkeenpäin viisastellen pahimmat uhittelu- ja levottomuusjaksot tapahtuivat samanaikaisesti pihattohevosten keskinäisten välienselvittelyiden kanssa. Pieni kiivas lämminverinen nousi lauman jumbosijalta ykköseksi ja muuttui samalla ankaraksi johtajaksi. Toiset hevoset saivat tuta nahoissaan mustan pirun koston, jos erehtyivät sen tielle.

Kun pihatossa oli ”hommat kesken”, Väinön kärsivällisyys ihmistäkin kohtaan oli koetuksella. Tämä luonnollisesti asetti haasteita yhteisiin puuhiin. Muistan, kun seisoin keskellä karsinaa ja yritin harjata ympärilläni ravaavaa hevosta. Kavioiden puhdistusta en viitsi edes muistella.

Mutta minkäs teet. Päätin, että tapahtui mitä tapahtui, omaa hevostani en ala pelkäämään. Ja ihme kyllä, mitään ei tapahtunutkaan – kunhan ymmärsin pysyä poissa sen huitovien jalkojen tieltä.

Kerran maastoretken aikana satula hankasi sen kyljet vereslihalle. Silloin Väinö loukkaantui totaalisesti: se ei antanut lainkaan kiinni tarhassa. Jouduimme noutamaan sen kahteen pekkaan raipalla varustettuna, jotta sen sai haettua edes syömään. Niin pahasti häntä oli rääkätty. Mielenosoitusta kesti vajaan viikon verran, sitten saimme anteeksi.

Pikkuhiljaa, ja tietysti yleensä jälkikäteen, oivalsin omien mielentilojeni heijastumisen hevoseen ja toisinpäin. Minun ajatukseni pystyy lukemaan kehostani – ja sen taidon hevonen osaa erinomaisesti. Puolestaan hevosen kiihtynyt tunnetila ei saa siirtyä minuun, vaan tehtäväni on pysyä coolina, keskittyen rauhoittamaan itseni, jotta voin rauhoittaa hevosen.

No mikä auttoi, kun hevonen ravasi kiihtyneenä ympärilläni karsinassa: hengitin ja liikuin hitaasti. Kuin filmiä hidastaen. Ja kun juttelin hevoselle, muistin ylipäätään hengittää. Harjaaminen saattoi kestää puolikin tuntia, mutta se otti sen ajan kuin otti. Lopulta Väinö rauhoittui, ja hoitotoimenpiteet saattoi suorittaa.

Yhä edelleen väännämme joskus kaviota ja käymme kehityskeskustelua, mutta enimmäkseen rajat ja roolit ovat selvät. Tarhan portilla höhöttävä ruunahöppänä on pohjimmiltaan ihan pehmo ja ihmisrakas.

Ja se on myös tasan tarkkaan oppinut mistä narusta kannattaa vetää saadakseen haluamansa. Että kumpikohan tässä vie kumpaa.

**

Hevoskuiskaaja on ikoninen elokuva, ainakin nelikymppisten heppatätien sukupolvelle. Hurmaava Robert Redford esittää siinä herkkää, vaiteliasta hevostuntijaa, jonka luokse onnettomuudessa traumatisoitunut ratsu kiikutetaan parannettavaksi. Montanan uljaissa maisemissa selkeytyvät myös ihmismielen ongelmat ja rakkauskin alkaa kukoistaa.

Elokuva on muuten valmistunut jo vuonna 1998 eli lähes parikymmentä vuotta sitten – mutta ei siitä sen enempää.

Jos olet nähnyt Hevoskuiskaajan vain elokuvana, kannattaa lukea alkuperäinen Nicholas Evansin kirja. Niin hieno kuin elokuvaversio onkin, tälläkään kertaa elokuva ei yllä tekstin tasolle. Kerron pienenä täkynä, että kirjassa on huomattavasti dramaattisempi loppu, jolta elokuvan katsojat on säästetty.

20150216_224732-1