Kun kärkirauta ratkaisee

Vanheneminen on aika mukavaa. Olen näin nelikymppisenä havahtunut siihen, miten paljon helpompaa elämä on nyt, kuin kymmenisen vuotta sitten. Asiat ovat vain asioita, päätöksenteko suoraviivaisempaa ja ennen kaikkea omat rajat ovat tutummat. Tiedän aika tarkkaan mitä jaksan tai en jaksa, sillä tunnistan kehon signaaleja.

Iän myötä valtaa saa myös mukavuudenhalu. Minusta se ei kuitenkaan ole laiskuutta, vaan pikemminkin tervettä järkeä, jonka ansiosta elämä on yksinkertaisesti mukavampaa. Ehkä myös helpompaa, mutta helpottamalla asioita aikaa ja energiaa voi säästää tärkeämpiin asioihin.

Olen havainnut, että mukavuudenhalun konkreettisin ilmentymä ovat kengät: korot ovat madaltuneet vuosikymmen vuosikymmeneltä.

En todellakaan jaksa enää keskittyä siihen miten ja mihin jalkani jokaisella askeleella asetan, että pysyisin pystyssä kiikkerillä koroilla. Eteenpäin täytyy päästä reippain reiluin askelin. Hevosharrastuksen myötä kenkien tärkeimmäksi ominaisuudeksi ovat muuttuneet kärkiraudat – siis turvakenkien metallikärjet. Sen kerran kun tallille erehtyy menemään raudattomissa jalkineissa, ihan varmasti jää alimmaiseksi. Kun noin 850 kg painava hepokatti tallaa monollaan kokoa 8 varpaille, silmät meinaavat pullahtaa päästä. Todellakin, kärkiraudat mukavoittavat elämää huomattavasti.

Näistä muuttuneista prioriteeteista johtuen myös ostosreissut suuntautuvat eri kohteisiin.

Motonetin manoloni ovat pitkävartiset turvakumisaappaat. Niillä voin astua melkein mihin vaan, kun varret ovat lähes polveen asti. Jos haluan ostaa vaatteita, Sokos on ihan out. Shoppailen yleensä K-maataloudessa. Jos olen oikein törsäilytuulella, saatan tehdä turneen ja käydä lisäksi Agrimarketissa. Sielläkin on ihan hyvä valikoima. Ja aina samalla mukaan voi napata biotiinia, sädemädänestoainetta tahi muuta tarpeellista.

Ethän siis esitä minulle kutsua juhliin, joihin täytyy pukeutua johonkin muuhun, kuin farkkuihin ja fleeceen…?