Varokaa biisoneita!

Olen matkustanut verraten vähän. Nolottaa tunnustaa, että etenkin Välimeren niin ”tutut” matkakohteet ovat minulle jokseenkin tuntemattomia. Tutkimusmatkailijan karttaani on piirretty vain muutama kohde, mutta ne sitäkin tarkemmin.

Matkusteluamme leimaava piirre on kohteinen kylmeneminen ja autioituminen. Auringossa lojumisen tai kuhisevien kaupunkien sijaan haaveilen kirkasvetisistä joista, taivaisiin kurkottavista havupuista, horisontissa siintävistä vuorista, lumessa kahlaamisesta tai oikein stressin yltyessä: tiilenpunaisesta autiomaasta, jossa voi ajaa tuntikaupalla viivasuoraa tietä, keskellä ei-mitään.

Toissa kesänä suuntasimme Montanan ja Wyomingin erämaahan. Lomamatkan yhtenä tavoitteena oli lähteä trail ridelle aitoon cowboy-tyyliin. Ihan tätä tunnelmaa ei tavoitettu, mutta pöpelikköön pääsimme monta kertaa, hevosilla ja ilman.

WP_20130727_020

Nousimme ratsaille Yellowstonen kansallispuistossa. Matkaan lähti lisäksemme viisihenkinen perhe ja tietysti cowboy-varusteisiin sonnustautunut opas. Hän oli rivakka nainen, joka ajoi kohtaamispaikkaan pitkän trailerin kanssa. Sieltä hän talutti ulos kahdeksan täysissä varusteissa olevaa hevosta. Seurasi pikakurssi ratsastuksesta:

– Mitä tapahtuu kun puristaa jaloilla hevosen kylkiä? Se menee eteenpäin.

– Mitä tapahtuu, kun vetää ohjista? Se pysähtyy.

– Miten pidetään ohjia kädessä? Yhdellä kädellä.

– Mitä pitää tehdä kun hevonen pelästyy ja lähtee juoksemaan paniikissa? Älä putoa. Ota käyttöön power steering: ohjat molempiin käsiin ja vedä hevosen pää linkkuun.

Selvä. Eiköhän tämä ihan hyvin mene… Hevoset jaettiin ja hop, menoksi.

Amerikkalaiseen tyyliin matka kului leppoisan jutustelun merkeissä. Ihastelimme polun varrella lojuvia vanhoja luita. Nyrkinkokoisista selkänikamista päätellen saalistajakaan ei ollut pienemmästä päästä. Opas kuitenkin rauhoitteli, että karhuista ei tarvitse välittää, sillä ne eivät yleensä hyökkää useamman ratsukon kimppuun. Mutta jos biisoneita nähdään, ollaan pulassa. Ne lähes tuhatkiloiset möhkäleet juoksevat kovempaa kuin hevonen ja käyvät sumeilematta päälle, jos jostakin syystä retkue alkaa niitä ärsyttää. Aloin silmäillä horisonttia astetta huolestuneempana.

WP_20130727_028

Kun tuli lounaan aika, opas sitoi hevoset pareittain kiinni ja kaivoi satulalaukuista esiin eväät. Istuskelimme kivillä ja nautimme vettä, mehua, sipsejä, voileipiä ja hedelmiä. Kansallispuiston käytäntöihin kuuluu, ettei sinne saa jättää mitään, joten roskat kerättiin tarkasti mukaan.

Paluumatkalla jenkkiperheen huolella kammattu, kauniisti meikattu rouva viritteli kanssani keskustelua.

– Käytkö töissä? Minä en käy.

Mystinen keskustelunavaus alkoi kirkastua, kun selvisi, että rennosti hymyilevä lippalakkipäinen perheenisä on texasilainen pankkiiri. Jokseenkin erilaisesta sosioekonomisesta taustastamme huolimatta juttu jatkui luontevasti rouvan harrastamaan hyväntekeväisyystyöhön.

Koska karhuja tai susia sen enempää kuin biisoneitakaan ei näkynyt, perheen varhaisteini-ikäinen poikakolmikko alkoi tympääntyä ja keksiä omia kujeita. Hevoset muuttuivat levottomiksi. Kun yksi ratsukko uhkasi poukkoilla minne sattui, opas otti sen hinaukseen. Oppaan äänensävyn täyttäessä karjumisen tunnusmerkit eräs pojista mutisi isälleen:

– Isä, tuolle rouvalle ei tarvitse antaa tippiä.

Kaikista otollisista elementeistä huolimatta pääsimme kommelluksitta takaisin ja retki kokonaisuudessaan oli oikein mukava. Veikkaan, että opaskin sai reilut tipit :).

Seuraavalla trail ridella jouduimme kirjaimellisesti myrskyn silmään. Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

WP_20130730_003