Viides vuodenaika

Lunta ei ole ruhtinaallisesti, mutta juuri riittävästi, jotta maisema pysyy puhtaan valkoisena ja valoisana. Aamusella puut ja pensaat ovat kuorruttuneet rännällä, pikkulinnut sipisevät lintulaudalla aamiaispuuhissaan. Voi tätä kevättalven idylliä!

Lämmittävästä auringosta, vihreästä ruohosta ja pitkistä, valoisista kesäilloista haaveilevan heppaihmisen mieli torjuu – itsesuojeluvaiston vallassa – totuuden. Sillä lumisen talven jälkeen ei suinkaan koita kevät, ehei. Siihen väliin mahtuu viides vuodenaika.

Niin kuin meitä ihmisiä on moneen junaan, niin on myös hevosia. Omaan perheeseen on sattumalta päätynyt kaksi hyvinkin erilaista otusta. Joskus ihmetyttää ovatko ne oikein samaa lajiakaan – mutta kyllä ne taitavat olla, vain jokseenkin päinvastaisesti. On iso ja pieni, levottomampi ja levollisempi, urhea ja pelkuri, nuolija ja nakuttaja. Siinä missä toinen ilmentää tunteita korvilla, toisella viuhuvat jalat. Toinen ei välitä pätkääkään vesilätäköistä, mutta toinen kammoksuu yli kaiken jalkojen kastumista. Mutta mikä hevosia yhdistää? Joo-o, rakkaus ruokaan eittämättä. Ja rakkaus MUTAAN.

Viides vuodenaika on tietysti mud season. Huonolla tuurilla sitä on luvassa lähes vuoden ympäri, jos talvi jää leudoksi ja vetiseksi ja muutenkin märkää kaikissa olomuodoissaan putoaa taivaan täydeltä. Tarhat pehmenevät upottavaksi liejuksi, jossa hepat kahlaavat ennen pitkää puoleen sääreen uponneina, vaikka miten pohjia kunnostaisi. Sinne ei ihmiselläkään ole asiaa ilman sammakkomiehen asua tai vähintäänkin ilman Motonetin manoloita (polveen ulottuvia turvakumisaappaita).

Heppaihmisten inhokki  on kuitenkin monen hepan suosikki. Ihme kyllä, yksi tällaisista on papparaisemme, joka muutoin inhoaa kastumista. Muta – ja kaikki lika – on sen mielestä aivan parasta.

On käynyt kerran jos toisenkin niin, että tallille mennessä uljaan, kiiltävän orhin tilalle on joku käynyt vaihtamassa ihan toisen kopukan. Ei paljon musta karva pilkahda siitä harmaasta, savella panssaroidusta ponista, joka höhöttelee portilla mutapampuloita harjassaan. Ja kun ihmisparka on suorittanut puoli tuntia kestävän raappauksen pöllyävän pilven sisällä ja siirtänyt hevosen liat itsensä päälle, heppa takaisin tarhaan päästyään sukeltaa uudelleen saviseen kylpyyn, aaaah.

Osaa se tyttölapsikin. Siinä missä Väinö löytyy yleensä kovettuneen kuoren sisältä, Hertta on liejuinen. Jäljistä päätellen se on joko suorittanut toispuoleisen kauneuskylvyn tai sitten vain innostunut nukkumaan kyljellään kosteassa maassa. Märkää karvaa ei paljon kannata harjailla, joten harrastamaan voi lähteä tyylikkäästi toinen kylki kauniin kiiltävänä, toinen mudasta pystyssä törröttäen. Ja ne tupsut…

Mutta tulevathan  kuivat kelit jälleen, tulevathan? Jollei tänä kesänä, niin ehkä seuraavana?

20140814_142337w