Palvelija, heinässäni on huurretta

Näinä hyytävän kylminä talvipäivinä on kivaa viettää reipasta ja tervehenkistä maalaiselämää. Hommassa piilee vain se riski, että touhusta saattaa karista viimeisetkin romanttisten kuvitelmien rippeet, kun naparetkeilijäksi pukeutuneena tarttuu kylmää hanskojen läpi hohkaavaan talikkoon ja hakkaa jättimäiseksi kimpaleeksi jäätynyttä heinäpaalia. Ja siitä saatanasta ei irtoa kuin korsi tai pari.

Saavuin tänään siis tallille hyvissä ajoin ja tarjouduin avuksi aamupäivän puuhiin. Heinää, kuiviketta, vettä. No ei ole vaikea nakki. No ei ollutkaan, mutta vannoutunut sohvaperuna sai kieltämättä kokea alaselässään ja jo ennestään kipuilevassa kyynärpäässään varsin jännittäviä tuntemuksia. Hetkisen kuluttua liityin myös takki auki -kerhoon – parikymmenasteisessa pakkasessa voi oikein mainiosti viettää aikaa avonaisessa takissa, usko pois.

Heiluessani heinäpaalin kimpussa eräs tumma silmäpari seurasi toimiani herkeämättä. Odottaen… kaivaten… vaatien… Oma tupsujalkainen pullahiirihän siinä tuijotti jokaista kädenliikettäni.

Hänen korkeutensa heinälaarissa oli toki jo heinää, mutta siinä ehkä oli hieman huurretta tai korret olivat ehkä rumasti asettuneet toistensa lomaan, sillä se ei kelvannut. Hän tarvitsi uutta heinää. Ja nöyrä palvelija tietysti sitä hänelle kiikutti, kuinkas muutoin. Kun myöhemmin olimme käyneet pellolla pomppimassa, piehtaroimassa ja pelaamassa jalkapalloa, huipentui päivän yhdessäolohetki porkkanavenyttelyihin ja hurmaavasti jäätyneiden nenäkarvojen valokuvaukseen.

Voiko tämän paremmin ihminen päiväänsä viettää, epäilen.

Mutta kieltämättä, kun huhkimme paukkupakkasessa vetäen, raahaten, kärräten ja kantaen, jotta lämpimästi loimitetut ja somasti seisoskelevat heppaystävät saisivat päivittäiset tarpeensa tyydytetyksi, luikerteli mieleen ihan pienen pieni epäilys touhun järkevyydestä.

Well played, horse, well played…

DSC_1801w