Trail ride myrskyn silmään

Teksti on jatkoa juttuun Varokaa biisoneita. Muistelen näissä Montanan ja Wyomingin valloitustamme kesällä 2013.

* * *

Parkkeerasimme vuokra-auton mökin pihaan. Vaikka päivän ajoreitti oli kulkenut mitä komeampia maisemia ihaillen halki Montanan osavaltion ja Yellowstonen kansallispuiston, oli helpottavaa päästä perille seuraavaan majapaikkaan Wyomingiin, ilta-aterian ja kuuman suihkun äärelle. Mökkikin oli sisustettu todelliseen cowboy-tyyliin, joten mikäs sen mukavampaa.

20130729_084859

Tutustuttuamme paikkaan tarkemmin aloin oivaltaa, että nimestään ja hauskannäköisistä nettisivuistaan huolimatta Bill Cody Ranch muistutti enemmän lomamökkimajoitusta, kuin oikeaa ranchia. Mökeissä, ravintolassa, palvelussa tai missään muussakaan ei ollut moitittavaa, pikemminkin päinvastoin, mutta varsinaista ”ranch-elämystä” – mitä ikinä siltä odotinkaan – täällä ei koettaisi. Ahdistuin hiukan lisää, kun näin, miten kapean solan toisessa puoliskossa sijaitseviin aitauksiin oli tungettu lähes sata hevosta.

20130728_175845

Ahtaista oloista huolimatta hevoset vaikuttivat pääpiirteissään hyvinvoivilta. Ruoka-aika oli ohi, ja osa etsiskeli viimeisiä heinänkorsia syöttökaukaloista, osa torkkui pienissä porukoissa.

20130728_175719

Opin myöhemmin miten paikan bisnes on rakennettu ja millainen rooli hevosilla siinä on. Hevoset eivät ole mökkikylän omistuksessa, vaan niitä vuokrataan erilliseltä yrittäjältä. Kivenheiton päässä Yellowstonen itäisestä sisäänkäynnistä sijaitseva ranchi saa talvisin niin paksun lumipeitteen, ettei teitä edes yritetä aurata. Turistikauden loppuessa koko paikka laitetaan kiinni ja hevoset kuljetetaan laidunlomalle leppoisemmille leveysasteille. Myös lomamökit omistava pariskunta pakkaa talven tullen kapsäkkinsä ja muuttaa kotiinsa Texasiin, kunnes he jälleen aikaisin keväällä saapuvat laittamaan paikkoja kuntoon seuraavaa kautta varten. Työntekijät ovat enimmäkseen opiskelijoita, jotka ovat tilalla kesätöissä. Tämä toimintakonsepti on ilmeisesti sangen yleinen.

No ranchilla oltiin ja trail ridelle oli tarkoitus lähteä, joten varasimme puolen päivän retken. Aiemman ratsastusretken perusteella (ks. Varokaa biisoneita) tiesimme jo suurin piirtein mitä tuleman pitää. Tai luulimme tietävämme.

Retkipäivän koittaessa pihalle kerääntyi nelisentoista matkaan lähtijää: pari perhettä, me ja pari opasta. Toivoin hepaksi tukevaa belgialaisristeytystä, joita tilalla oli useita, mutta sain jälleen perinteisemmän pitkäkoiven.

WP_20130730_001

Aurinko paistoi ja lämpötila nousi +25 asteen tietämille. Riisuin pitkähihaisen paidan pois, kun tuli todella kuuma. Ratsastimme kuivuudesta pölisevän ruohoaukean halki, kunnes saavuimme metsänreunaan. Yhtäkkiä polku alkoi nousta. Ja nousta. Ja nousta.

Kun polku nousi yhä jyrkemmässä kulmassa, hevoset ponnistelivat pahimmista kohdista loikaten. Omatkaan ratsastustaitoni eivät järin kukkeat ole, ja saatoin vain kuvitella, mitä muiden ratsastajien päässä liikkui. Reittivalinta vaikutti jokseenkin haastavalta, kun matkassa oli kaksi täysin ratsastustaidotonta perhettä. Lapsista nuorimmat olivat ehkä kymmenen vuoden ikäisiä, mutta heidän hevosensa kantoivat keveintä lastia. En voinut olla säälimättä isokokoisten aikuisten hevosia, jotka tuntitolkulla urhoollisesti ponnistellen kipusivat ylös rinnettä.

WP_20130730_002_p

Poden lievää korkeanpaikankammoa ja rinteen yhä jyrkentyessä aloin aprikoida erilaisia mahdollisuuksia. Päädyin tulokseen, että polun viereltä alaspäin viettävä pudotus on pienempi paha, sillä siinä kasvaa sentään puita. Jos liukastuisimme, puunrungot ennen pitkää pysäyttäisivät vierimisen. Huomattavasti ikävämpi tilanne syntyisi, jos joku hevosista päättäisi karata ruodusta ja sännätä paikoitellen muutaman metrin päässä häämöttävän kielekkeen yli – mistä voisi seurata jopa kymmenien metrien vapaa pudotus… Yritin keskittää katseeni nousevaan polkuun ja sen pinnanmuotoihin, jotta saatoin auttaa ratsuani sen minkä kykenin.

WP_20130730_005

Jyrkimpien rinteiden jäädessä taa, Kalliovuoret siinsivät horisontissa yhä uljaampina. Huokaisin helpotuksesta. Nyt oli varmasti pahimmasta kohdasta selvitty. Mikäs näistä maisemista oli nauttiessa hepokatin selässä.

WP_20130730_004

Ihan vaivihkaa taivas alkoi tummentua. Aurinko paistoi, mutta vuorten takaa nousi yhä tummempia pilviä. Saavutimme juuri silloin puurajan ja jatkoimme matkaa kivisellä harjanteella.

WP_20130730_003

Tämän jälkeen kuvia ei ole. Auringonpaiste katosi hetkessä ja tummat pilvet vyöryivät yllemme. Salama sinkoilivat, ukkonen paukkui. Taivas aukeni – alkoi kaatosade. Yhtäkkiä lämpötila putosi lähelle nollaa ja vesisade muuttui sormenpäänkokoisiksi rakeiksi.

Heti kun kykenimme, hyppäsimme alas hevosten selästä. Ne kerääntyivät tiiviiksi ryhmäksi. Emme voineet tehdä mitään muuta puuttomalla vuoren laella, kuin yrittää suojautua hevosten taakse. Painauduin vasten ratsuani ja yritin löytää sen kyljestä edes jonkinlaisen tuulensuojan. Sinnittelin yhä t-paidassa, sillä järkeilin vyötärölle rullaksi kietomani pitkähihaisen säilyvän siinä kuivempana. Sateen loputtua voisin pukea päälle edes suurin piirtein kuivan paidan. Sinihuulinen lapsi kirkui äidilleen parin metrin päässä ”I wanna go hooome!”.

Kun myrsky taukosi, opas soitti satelliittipuhelimella alas ranchille. Sieltä kerrottiin, että tutkassa näkyi vielä toinen ”isku”. Talutimme vikkelästi hevoset alas kohti ensimmäistä metsikköä. Juuri kun oppaat olivat ehtineet sitoa hevoset puihin ja retkeilijät etsiä jonkinlaisen suojan näreiden alta, alkoi rytinä uudelleen. Vanhemmat pitivät yllä reipasta tunnelmaa laulamalla ja kertomalla lapsille vitsejä.

Lopulta luonnonnäytelmä oli ohi, pilvet repesivät ja aurinko alkoi paistaa. Opas ilmoitti, että nyt olisi kaksi vaihtoehtoa: joko ratsastamme ylös näköalapaikalle syömään retken hintaan kuuluvan eväslounaan tai sitten lähdemme takaisin ranchille ja syömme lounaan siellä. Vilkaisin sinihuulisia, itkua tihrustavia lapsia ja vastasin, että meidän puolestamme voitaisiin lähteä takaisin.

Olin koko retken ajan elätellyt toivetta, että ratsastamamme reitti olisi roundtrip, emmekä laskeutuisi ylös nousemaamme polkua. Eihän sitä edes voisi laskeutua… Turha toivo. Lähdimme takaisin samaa tietä.

Oppaat huutelivat: ”Älkää edes yrittäkö ohjata, hevoset tuntevat kyllä reitin!”. Keskityin nojaamaan taaksepäin ja myötäilemään hevosen liikkeitä, kun se liukasteli alas kaatosateen hakkaamaa polkua. Ja laitoin välillä silmät kiinni, kun jyrkkänä putoava rinne muuttui haasteelliseksi tuijotettavaksi.

Ylittäessämme jälleen ruohoaukeaa jopa minä tunsin vastustamatonta tarvetta karata jonosta ja kannustaa hevonen laukkaan… Pääsimme perille märkinä, mutta vahingoittumattomina.

Ei ole kovin montaa kertaa kuuma suihku tuntunut ja punaviini maistunut paremmalta, kuin tämän seikkailun jälkeen.

* * *

Lähistöllä sijaitseva historiallinen Codyn kaupunki tarjosi turisteille paljon virikkeitä villin lännen pyssysankariesityksistä rodeoon ja oikeasti hyvin toteutetusta Buffalo Bill -museosta satulakauppoihin. Mukaan tarttui mm. tumma länkkärimme ja pahvilaatikollinen muutakin härpäkettä.

20130730_163102

Kaupungin itäpuolelta alkoi autiomaa, johon ajoimme kuvaamaan villihevoslaumaa. Wyomingissa on sittemmin tehty mittava ”puhdistusoperaatio”, jossa valtaosa hevosista on pyydystetty ja osa kesytetty myyntiä varten, osa toimitettu Kanadaan tai Meksikoon teuraaksi. Tämä hevoslama on yhä tallella, kiitos suojelutoimien. Kuvia kauniista hevosista tuli räpsittyä jonkin verran, joten laitan joskus niistä erillisen postauksen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Varokaa biisoneita!

Olen matkustanut verraten vähän. Nolottaa tunnustaa, että etenkin Välimeren niin ”tutut” matkakohteet ovat minulle jokseenkin tuntemattomia. Tutkimusmatkailijan karttaani on piirretty vain muutama kohde, mutta ne sitäkin tarkemmin.

Matkusteluamme leimaava piirre on kohteinen kylmeneminen ja autioituminen. Auringossa lojumisen tai kuhisevien kaupunkien sijaan haaveilen kirkasvetisistä joista, taivaisiin kurkottavista havupuista, horisontissa siintävistä vuorista, lumessa kahlaamisesta tai oikein stressin yltyessä: tiilenpunaisesta autiomaasta, jossa voi ajaa tuntikaupalla viivasuoraa tietä, keskellä ei-mitään.

Toissa kesänä suuntasimme Montanan ja Wyomingin erämaahan. Lomamatkan yhtenä tavoitteena oli lähteä trail ridelle aitoon cowboy-tyyliin. Ihan tätä tunnelmaa ei tavoitettu, mutta pöpelikköön pääsimme monta kertaa, hevosilla ja ilman.

WP_20130727_020

Nousimme ratsaille Yellowstonen kansallispuistossa. Matkaan lähti lisäksemme viisihenkinen perhe ja tietysti cowboy-varusteisiin sonnustautunut opas. Hän oli rivakka nainen, joka ajoi kohtaamispaikkaan pitkän trailerin kanssa. Sieltä hän talutti ulos kahdeksan täysissä varusteissa olevaa hevosta. Seurasi pikakurssi ratsastuksesta:

– Mitä tapahtuu kun puristaa jaloilla hevosen kylkiä? Se menee eteenpäin.

– Mitä tapahtuu, kun vetää ohjista? Se pysähtyy.

– Miten pidetään ohjia kädessä? Yhdellä kädellä.

– Mitä pitää tehdä kun hevonen pelästyy ja lähtee juoksemaan paniikissa? Älä putoa. Ota käyttöön power steering: ohjat molempiin käsiin ja vedä hevosen pää linkkuun.

Selvä. Eiköhän tämä ihan hyvin mene… Hevoset jaettiin ja hop, menoksi.

Amerikkalaiseen tyyliin matka kului leppoisan jutustelun merkeissä. Ihastelimme polun varrella lojuvia vanhoja luita. Nyrkinkokoisista selkänikamista päätellen saalistajakaan ei ollut pienemmästä päästä. Opas kuitenkin rauhoitteli, että karhuista ei tarvitse välittää, sillä ne eivät yleensä hyökkää useamman ratsukon kimppuun. Mutta jos biisoneita nähdään, ollaan pulassa. Ne lähes tuhatkiloiset möhkäleet juoksevat kovempaa kuin hevonen ja käyvät sumeilematta päälle, jos jostakin syystä retkue alkaa niitä ärsyttää. Aloin silmäillä horisonttia astetta huolestuneempana.

WP_20130727_028

Kun tuli lounaan aika, opas sitoi hevoset pareittain kiinni ja kaivoi satulalaukuista esiin eväät. Istuskelimme kivillä ja nautimme vettä, mehua, sipsejä, voileipiä ja hedelmiä. Kansallispuiston käytäntöihin kuuluu, ettei sinne saa jättää mitään, joten roskat kerättiin tarkasti mukaan.

Paluumatkalla jenkkiperheen huolella kammattu, kauniisti meikattu rouva viritteli kanssani keskustelua.

– Käytkö töissä? Minä en käy.

Mystinen keskustelunavaus alkoi kirkastua, kun selvisi, että rennosti hymyilevä lippalakkipäinen perheenisä on texasilainen pankkiiri. Jokseenkin erilaisesta sosioekonomisesta taustastamme huolimatta juttu jatkui luontevasti rouvan harrastamaan hyväntekeväisyystyöhön.

Koska karhuja tai susia sen enempää kuin biisoneitakaan ei näkynyt, perheen varhaisteini-ikäinen poikakolmikko alkoi tympääntyä ja keksiä omia kujeita. Hevoset muuttuivat levottomiksi. Kun yksi ratsukko uhkasi poukkoilla minne sattui, opas otti sen hinaukseen. Oppaan äänensävyn täyttäessä karjumisen tunnusmerkit eräs pojista mutisi isälleen:

– Isä, tuolle rouvalle ei tarvitse antaa tippiä.

Kaikista otollisista elementeistä huolimatta pääsimme kommelluksitta takaisin ja retki kokonaisuudessaan oli oikein mukava. Veikkaan, että opaskin sai reilut tipit :).

Seuraavalla trail ridella jouduimme kirjaimellisesti myrskyn silmään. Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

WP_20130730_003